Rotkojärvi

Rotkovuori eli Ruuhivuori – huima näköala niin menneeseen kuin maisemaan

Askeleet johdattavat tutulle näköalapaikalle Rotkovuorelle Jämsän Heräkulmalla. Puinen Rotkovuori-kyltti osoittaa vaatimattomalle pysäköintipaikalle.

Syksyisen pirteä, aurinkoinen sää ja kevyen vilpoisa tuuli heiluttaa vanhojen kilpikaarnaisten mäntyjen oksia, jotka näyttävät nousevan suoraan rotkon pohjalta lähes 40 metrin syvyydeltä. Istahdan kelon rungolle ja jään katselemaan vastapäisen Konivuoren hakattuja rinteitä.

Suljen silmäni ja annan ajatusten virrata menneeseen ja kuvittelen, miltä maisema on näyttänyt aikojen saatossa, jos olisin voinut tehdä aikamatkoja eri vuosisadoille.

Weichsel-nimellä tunnettu 100 000 vuotta kestänyt jääkausi on päättymäisillään Rotkovuoren alueella runsas 10 000 vuotta sitten. Olen saarella ja alapuolella rotkossa virtaa jäiset vedet vinhasti kuluttaen rotkon pohjaa alempia rinteitä myöten. Muutama muukin saari pinnistelee veden pinnan yläpuolella. Mikään kasvillisuus ei ole ehtinyt vielä juurtumaan kallionkoloihin, eläimiä ei ole, eikä horisontissakaan näy ruuhella saapuvaa ihmistä.

Eletään vuotta 1449. Ryhmä virallisen näköisiä henkilöitä saapuu etelän suunnasta Nytkymeltä Rotkojärven kapeimmalle paikalle hakut, lapiot ja kirveet olalla sekä alkeellinen karttaluonnos kädessä. Joukko laskeutuu rotkon rinnettä alaspäin ja merkitsee ulkonevaan kalliopaateen ristin; tässä kulkee hämäläisten ja satakuntalaisten raja, näin on ruotsalainen käskynhaltija Eerik Akseli Tott suuressa viisaudessaan määrännyt. Alla olevista kaskimaista ja metsästysalueista on ollut riitaa.

Tora kytee kuitenkin edelleen pinnan alla. Jo vuonna 1632 Jämsän kappalainen Hamnell johdatti 180 päisen joukkonsa taisteluun suinulalaisia vastaan. Ainoan luodikon paukaukset sekoittuvat kirveiden ja jousien kalskeen lomaan. Jääkauden tuoma savinen viljava maa on haluttua kaskirukiin ja -nauriin viljelyyn. Tällä Huokola-nimisellä paikalla kaskisavut tulisivat nousemaan vielä jämsäläisten toimesta monen miespolven ajan. Konivuoren rinteet näyttävät aika ajoin yhtä puuttomilta kuin nykyisin.

Taas nousee sieltä täältä heikkoja savuja Rotkon kätköistä. Jämsän vallesmanni koittaa niitä paikantaa miestensä kanssa. Lain kieltämää pontikkaahan heräkulmalaiset isännät metsän siimeksessä kuusien katveessa keittävät arjen iloksi. Jos käry käy, heilahtaa lain miekka kirveen muodossa pannun kylkeen, ja tuhoaa viikkojen iloisen väkevän nesteen porinan. Ja jos vielä kiinni jäät rysän päältä, kutsuu nimismies, syyttäjän koura, keittäjän syyskäräjille kuulemaan tuomion. Taitaa tulla tulevasta talvesta kuiva ja iloton, jollei lähikylän Partalan miehiltä saa apua.

On surun ja viimeisten sotien aikaa ja itärintamalta virtaa kaatuneiden arkut kotiseudun multiin.  Hallitus on kieltänyt tanssimisen ja muunkin ilakoinnin kansalaisilta. Mutta onhan nuorten jossain tavattava toisensa ja niinpä Rotkovuoren korkeimmalle paikalle kalliolle kaukana valvovien silmien alta kokoontuu viikonloppuisin ihmisiä tutustumaan toisiinsa ja mahdollisesti löytämään elämänkumppanin; minkäs teet! Joku on tuonut viulun tai hanurin matkassaan, tanssitaan. Elämä jatkuu.

Havahdun. Vanhan miehen paikat ovat kankottuneet ja ylösnousu vaikeaa. Huokaisen. Vilkaisen vielä neljäkymmentä metriä alempana sijaitsevan tummavetisen Ruuhijärven pintaan. On upeaa, että joku on halunnut rauhoittaa suuren osan Rotkovuoren laitamia myöten tulevien kulkijoiden käyttöön. Minä ja iso Ukuli eli huuhkaja poistumme paikalta.

Tarinan takana eräopas Ilkka Talvi